Kansallismaisema, sielunmaisema

Terveisiä pakkasenpuraisemista postikorttimaisemista, ikimetsien suojista, Kolilta! Tai johan ne vaihtui etelän lällikeleihin, mutta onneksi on mielikuvat ja kameran tallentamat ruudut pahimpaan Kolin ikävään taas olemassa. Olen jo pitkään mietiskellyt isompaa Koli-päivitystä, siellä kun tulee kohtuu usein ravattua. Tässä nyt ens alkuun kuitenkin viimeisimmän retken mieleenpainuvimmat näkymät.

Näkymä Ukko-Kolilta. Kun tavarat saa pitkän ajomatkan päätteeksi jokseenkin purettua, kapuan aina ensin helpoimmin huiputettaville vaaroille katsomaan, että maisemat ovat pysyneet ennallaan. 

 Vakiomajoitus Paimentupa. Metsäisen tien keskeltä avautuu huikea näkymä laaksoon, jossa tämä sympaattinen islanninhevostila sijaitsee. Pohjois-Karjalassa ihmisten vieraanvaraisuus ja huomaavaisuus on mielestäni omaa luokkaansa. On mukava saapua määränpäähän pidemmänkin tauon jälkeen, kun oma nimi on tullut jo tutuksi vieraskirjasta tai ääni puhelimessta. Eipä siinä tervehdyksiä kummemmin ehtinyt vaihtamaan, kun edettiin jo muihin kuulumisiin. Sydäntä lämmittävää avoimuutta.

Tälläkin kertaa piti päästä issikoimaan kansallispuistoon. Omiksi ratsuiksi olen saanut suloisen Pikku Tähden tai Snörpin. Tällä kertaa Snörpillä mentiinkin semmoista laukkaa lumihangessa, nimensä mukaisesti nopeasti, jotta vieläkin kivistää lihaksissa.

Hevosvaelluksilla ohitetaan usein tämä autioksi jäänyt asumus. Kävin vieressä asuvilta sisaruksilta kuvauslupaa kyselemässä ja täälläkin ventovieras kutsuttiin ensimmäisenä tupaan lämmittelemään ja kahveelle.

 Reissun viimeisenä päivänä pakkanen paukkui -24C:ssa. Pyrin aina joka kerta käymään jossain uudessa paikassa Kolilla ja tälle reissulle olin säästellyt Räsävaaran näköalatornin. 

 Räsävaaran laavulla kuusien suojissa ensin lämmintä juotavaa ja sitten kapuamista kohti tornia.

 Puinen näköalatorni on oikea korkeanpaikankammoisen unelmakohde. ;) Jännitystä askeliin toi rappusille pakkautunut lumi.

Mutta kapuaminen oli sen arvoista... 

 Niin pitkälle tuli venyteltyä maisemointia, että varpaat alkoivat jo ilmoittelemaan tunnottomuudella. Auringon viimeiset säteet valaisivat polkua takaisin päin.

Vaikea oli jättää taas nämä rauhoittavat maisemat taakse ja palata etelän hälyyn ja betonin keskelle. Muistona kuitenkin nämä kauniit talviset päivät ja poskia punoittavat ulkoreippailut.

Näiden kuvien myötä parempaa uutta vuotta 2015!